Kasveilla ja sienillä värjätessä väri kiinnitetään lankoihin metallisuolojen eli ns. puretusaineiden avulla. Yleisin puretusaine on aluna, ja sitä käyttämällä väreistä tulee yleensä voimakkaampia, kirkkaampia ja myös pysyvämpiä kuin mikäli mitään puretusainetta ei käytettäisi. On myös olemassa kasveja, jotka keräävät maasta itseensä tavallista enemmän alumiinia, ja näitä kasveja on käytetty alunan sijasta purettamiseen, Pohjoismaissa lieot ovat tällaisia kasveja. Alumiini on hyvin tiukasti kiinni lieoissa, ja sen uuttaminen on hidasta, kestäen useita päiviä. Nykyään lieot ovat melko harvinaisia, eikä niiden käyttöä voi suositella isommassa mittakaavassa puretukseen. Jenny Dean on kokeiluissaan kuitenkin todennut liekojen todella toimivan samalla tavalla kuin alunan, eli antavan saman värin verrattuna alunapuretettuun.
Viime viikolla
hänen blogissaan oli mielenkiintoinen selostus kokeilusta, missä hän vertasi alunapuretusta, liekopuretusta ja "vesiheinäpuretusta" kokonaan purettamattomaan värjätessä pensasväriherneellä keltaista.
Tuloksesta näkee hyvin, että liekopuretus antoi saman värin kuin alunapuretus, kun taas vesiheinällä "puretetulla" langalla väri on sama kuin kokonaan purettamattomalla, eli vesiheinä ei selvästikään ainakaan tässä kokeilussa toiminut kuten alunapuretus eikä sitä voi käyttää alunan asemasta. Tosin vesiheinä oli kuivattua eikä tuoretta, mutta tuntuisi kyllä oudolta jos alumiini olisi hävinnyt kuivauksessa. Jotkin keltaiset väriaineet kyllä muuttuvat ja voivat hävitä kuivatuissa kasveissa. Monistä värikasveista sanotaan, että niitä pitäisi käyttää tuoreena, samoin kuin sitten toisia vain kuivattuna.
Arvostan kovasti sitä miten hän näissä kokeiluissaan aina pitää vertailuna purettamatonta, ja tässä tapauksessa vielä liekopuretettua, jolloin lopputulos on paljon informatiivisempi.
Mutta siis mitä ihmeen "vesiheinäpuretus"? Eurooppalainen värikirjallisuus ei tietääkseni puhu mitään vesiheinästä eli pihatähtimöstä (
Stellaria media), mutta näin sanotaan suomalaisessa vanhemmissa värikirjoissa.
Marketta Klemola: Kasvivärjäys (v. 1978) sanoo: "Koko kasvista vaaleankeltainen väri. Käytetään vain tuoreena. Sisältää itsessään puretusainetta".
Hulda Kontturin Luonnonväreillä värjäämisestä (1945) sanoo "Kasvia voi tuoreena käyttää puretusaineena ja alusvärinä. Väri on vaaleankeltaista. Kasvi kelpaa tuoreena koko kesän."
Alina Hellen: Kotivärjäyskirja (v.1919) sanoo seuraavaa: "Pihatähtimöä (
Stellaria media) sekä sellaista rikkaruohoa, joka kasvaa väkevässä, kosteassa maassa, voidaan kesäaikaan käyttää keltalieon asemasta. Keitettynä rautapadassa saadaan siitä kaunis, harmaanviheriä väri."
Missään näistä kirjoista ei ole reseptiä, missä olisi käytetty vesiheinää joko värjäykseen tai puretukseen, vaikka Hellen'in kirjassa erilaisia reseptejä on 648. Mikäli vesiheinä olisi hyvä, niin olisi luullut sitä olleen edes jossain reseptissä. Keltalieosta (
Lycopodium complanatum) Hellen sanoo: "Kootaan aikaisin keväällä lumen sulaessa. Käytetään pohjaväriksi siniseen sinilastun ja punaiseen mataranjuurien kanssa." Tästä kirjassa on neljä reseptiä sinilastun ja yksi resepti krapin kanssa, jossa liekoa on käytetty puretteena alunan asemasta (sama liekopuretuksen resepti löytyy Terttu Hassin Luonnonvärjäys-kirjasta).
Keltalieko itsessään antaa vaaleankeltaisen värin.
Voiko olla mahdollista, että Hellen onkin tarkoittanut, että vesiheinä vain antaa saman värin kuin keltalieko, eikä sitä, että se toimisi samalla tavalla alunan kerääjänä maasta ja puretteena kuin keltalieko. Hellen selvästi sanoo, että mikä tahansa rehevän paikan rikkaruoho toimii kuten vesiheinä, ja ihan varmasti vaaleankeltaista voi saada melkein mistä vaan.
Kontturi on sitten toistanut tätä vesiheinän osalta, mutta lisännyt sanan puretusaineena, alusvärin lisäksi. Ja Klemola toistanut edelleen samaa. Ja nyt sitten se onkin jo fakta. Kontturin ja Klemolankaan kirjoissa ei ole missään reseptissä, miten vesiheinää pitäisi käyttää, joten on epäselvää, ovatko he itse kokeilleet sitä.
Ja muuten: vaikka Terttu Hassin kirjassa v. 1977 (jota myös arvostan kovasti) kerrotaan liekopuretuksesta, niin hän ei mainitse ollenkaan vesiheinää. Olikohan hän kokeillut ja huomannut sen tehottomaksi? Nämä ovat kuitenkin vain arvailuja minulta.
Onkohan missään vanhemmassa, 1800-luvulta olevassa värjäyskirjassa mitään vesiheinästä? Ruotsissa ainakin on ollut tätä vanhempia värjäyskirjoja ja Suomeen on hyvin voitu kopioida tietoja sieltä. Missä on alkuperäinen resepti, jossa sanotaan, että vesiheinä toimisi kuten aluna tai lieot?
Skotlantilaisen Su Griersonin kirjassa The Colour Couldron (v.1986) vesiheinästä sanotaan, että tietoja vesiheinän käytöstä värjäyksessä on Norjasta: Hoeg: Planter og Tradisjon (v.1976) mukaan vesiheinä on ollut mukana mustan värjäämisessä (mutta ei kerro miten), ja Hilda Christensen: Laerebok i Farvning med Planter (v. 1935) sanoo Griersonin mukaan, että vesiheinää on käytetty puretteena sinisille väreille, ja että se sisältää paljon kaliumia. Grierson kokeili vesiheinällä värjäystä, mutta sai vain oliivinruskeaa rautapuretuksella, mutta tämä väri olisi voinut olla pohja sitten mustaa värjätessä muiden tanniinia sisältävien kasvien kanssa.
Olisi mielenkiintoista kuulla onko Christensenin kirjassa tarkkaa reseptiä vesiheinän käytölle, vai onko sekin vain epämääräinen viittaus johonkin varhaisempaan kirjaan.
Puretus-nimityksen käyttö muista kuin todellisista metallipuretteista on minusta hiukan harhaanjohtavaa. Näille muille kasviperäisille aineille, jotka voivat auttaa värien kiinnittymisessä (tai sitten eivät auta), pitäisi olla jokin muu nimitys. Muuten taas tulevaisuudessa uusi värjärisukupolvi yrittää saada selkoa samoista väärinkäsityksistä (sikäli kuin ne ovat väärinkäsityksiä) mitä me nyt.
EDIT
Kommenteissa on mielenkiintoisia tietoja varhaisemmista kirjoista ja näyttääkin siltä, että samaa sinipuu-aluna-vesiheinä-reseptiä on toistettu jo ainakin v 1817 saksalaisen Ehler'in värjäyskirjan reseptin mukaan kirjasta toiseen. Suomeen resepti on selvästi tullut Norjasta 1900-luvun alussa, mm
Emäntälehti v 1904 (Coloriasto) on ohjeita mitä on saatu Norjasta Hilda Christenseniltä (jonka kirjassa on mm tuo sinipuu-aluna-vesiheinäresepti). Alina Hellen oli myös ollut jo keväällä v 1902 Norjassa oppimassa kasvivärjäystä Käsityön ystävien toimesta ja sitten myöhemmin julkaissut suomeksi kasviräjäysvihkosen (Coloriasto, Borgåbladet 24.2.1904 ja Kansanvalistuseuran kirja-arvostelu) ja tuonut sieltä tietoa tänne. Missään muussa yhteydessä vesiheinästä ei puhuta näissä vanhemmissa kirjoissa, ainoastaan sinipuun kanssa värjätessä ja silloinkin alunan kanssa, ei sen asemasta. Jokin merkitys sillä varmasti on värin sävyn tai pysyvyyden suhteen sinipuulla värjätessä, vaikka alumiinia se ei kerääkään itseensä maasta kuten lieot.
IN ENGLISH
When dyeing with natural dyes, the dye is attached to the fiber with so-called mordants. The most common mordant is alum, and with it the color is usually brighter, more saturated and usually also more lightfast, compared to if there was no alum used. There are also plants, which are aluminium accumulators, and those can be used instead of alum. In Scandinavia clubmosses are such plants. Alum is bound very tightly to the clubmosses and extracting it is a lengthy process taking several days. Also clubmosses are not very common any more, so their use for larger scale dyeing is no longer recommended, but Jenny Dean has proved in her experiments that they do contain alum, and with clubmosses as mordants it is possible to get the same shade as with using industrial alum.
Last week she had written in her blog an interesting experiment where she had compared yarns mordanted with alum, clubmoss, chickweed and no mordant when dyeing with dyer's broom. It is clear from her picture that clubmoss gave the same color as alum, while "chickweed -mordanted"- yarn was the same color as the sample with no mordant. So in her experiment it seemed that chickweed could not be used instead of alum for mordanting. I really appreciate her experiments, she always has an unmordanted yarn for comparaison, and it gives much more information.
So where did this use of "chickweed mordant" come from? It comes apparently from Scandinavia, and the following are from older Finnish dyebooks.
Marketta Klemola: Kasvivärjäys (Plant dyeing) 1978 says: "Whole plant gives pale yellow color. It is used only fresh. The whole plant contains mordant in itself."
Hulda Kontturi: Luonnonväreillä värjäämisestä (About dyeing with natural dyes) 1945 says: "This plant can be used fresh as a mordant and as a base color. It gives pale yellow color. It can be used fresh all summer."
Alina Hellen: Kotivärjäyskirja (Home dyeing book) 1919 says: "Chickweed (Stellaria media) as well as such weeds which grow in rich moist ground, can be used instead of clubmoss (Lycopodium complanatum) in the summertime. If it is boiled in iron pot it gives beautiful greyish green color."
None of these books give exact recipe how to use chickweed as a dye or as a mordant, even though Hellen's book contain 648 recipes. I would have thought that if chickweed was any good, there would have been a recipe for it.
About clubmoss Lycopodium complanatum Hellen says the following: "Harvested early in the spring when the snow melts. It is used as a base for blue with logwood and for red with madder". In this book there are four recipes where clubmoss is used with logwood for blue and one recipe with madder for red, and in these recipes the clubmoss is used and extracted during four days, just like Jenny Dean had done in her experiments.
This clubmoss used alone gives pale yellow color.
Could it be that Hellen had only meant that chickweed (and other weeds growing in rich moist places) gives the same color as clubmoss, and could be used for that color like clubmoss, instead of being used as a mordant like clubmoss? Then 30 years later Kontturi has repeated this in her book, and added that it can be used as a mordant, perhaps misunderstanding Hellin. And then again 30 years later Klemola states as a fact that chickweed can be used as a mordant. Neither Kontturi or Klemola give any recipes so it is unclear if they had experimented this themselves.And so now chickweed is a mordant.
There is yet another Finnish dye book from 1977 by Terttu Hassi (whom I also admire very much), and although she describes how to use clubmoss for mordant the same way as Hellen, she does not mention chickweed at all. Could it be that she had tried it and found not working? This is only speculation from me.
I would like to know if any for instance Swedish or Norwegian dyebooks from 1800 -1900 mention chickweed and if they give recipes for it's use. It is very possible that Finns have read earlier Swedish books. Where is the first mention of chickweed being used instead of alum of clubmoss?
Su Grierson: The Colour Couldron (1986) says about chickweed that it is mentioned in Norwegian dyebooks: Hoeg, Planter og Tradisjon (1976) mentions chickweed being used when dyeing black and Hilda Christensen Laerebok i Farvning med Planter (1935) says that chickweed has been used as a mordant plant for blue dyes (but doesn't say how), adding that it contains much potash.
It would be very interesting to hear if anyone has read the Christensen book and if there is in it a recipe how to use chickweed, or if also this is just a something taken from an earlier written book.
Grierson experimented with chickweed but got only olive brown with iron mordant. This color could have been used as a base for dyeing with tannin bearing plants to get black.
I think that using a word mordant in connection of any other than actual metal mordants can be misleading. There should be another name for these plant derived substances which may (or may not) help fixing natural dyes, unless they really act the same way as actual metal mordants. Otherwise in another 30 years there will be a new generation of dyers wondering again the same things we are wondering now.
EDIT
There are interesting recipes and information about old books in the comments, please read them. It seems quite clear that the same recipe for dyeing with alum-chickweed-logwood is mentioned already in 1817 in German Ehlers book (but who knows if it is even an older recipe), and the same recipe occurs after that in many books in Germany and Norway, and then in the beginning of 2000 century in Finland, and it seems the knowledge came here from Norway, according to a newpaper article Emäntälehti from 1904. Also Alina Hellen, who has writen the earliest Finnish dye book had been in Norway already in 1902 to learn dyeing (Coloriasto, Borgåbladet 24.2.1904) In these older books chickweed is only mentioned in connection to logwood, not in any other recipes, so it is clear that dyers had thought it is beneficial when dyeing with logwood. Perhaps it changes the shade or the fastness of the color.
